torstai 15. lokakuuta 2020

Ismetekauden päätös 21.4.

Kevät eteni ja luonto alkoi pikkuhiljaa heräilemään, mutta itse päätin vielä lähteä pohjoisempaan eräälle läpivirtajärvelle lopettemaan täkykautta. Järvessä on tuttujen mukaan huikean suuri kanta 80-100cm kalaa, mutta isot +110cm kalat ovat olleet täysin hukassa. Täkyä järvellä on mielin määrin, siitä ei kalan kasvu ole kiinni. Reippaasta läpivirtauksesta johtuen happea järvessä riittää ympäri vuoden, ja syvyyttäkin on kahdeksan metriä. Omalla aikaisemmalla perhoreissullani olin saanut päivässä useita kymmeniä kaloja keskikoon ollessa järvikalalle huomattavan isoa, 70-80 sentin väliin. Upeaa kalastusta, yksi mieleenpainuneimmista reissuista aikoihin. 

Tunnin ajomatkan aikana alkoi kieltämättä jännittää onko järvessä enää edes jäätä, ympäröivät pellot olivat jo täysin sulana ja sää oli lähes kesäinen. Yöllä lämpötila oli sentään nollan tuntumassa. Jäätä järvellä näytti riittävän, vaikka virtaava joki oli huomattavasti sulattanut järveä parista kohdasta. Ursuit luonnollisesti päälle, ja vähän väliä kairailin koereikiä matkalla järven keskelle. Yllättävän paljon tavaraa oli vielä veden päällä, teräsjäästä ei tosin ollut tietoakaan sillä joen virtaus sulatti jäätä myös altapäin. Leiripaikka löytyi kahden sulan välistä, ja sain vavat leviteltyä molempien jokien reunoille. Matalimpia reikiä kairatessa ruoho pöllysi pohjasta, ja syvimmillään vettä oli vajaat viisi metriä. Jäätä jokien reunoilla riitti, jopa teräsjäätä näytti olevan kymmenisen senttiä. 

Kalat eivät juurikaan kevätauringossa istuskelua haitanneet, äänikirjaa sai kuunnella rauhassa ja keskittyä eväiden syöntiin. Täkyinä oli isoimpia pakastimesta löytyneitä särkiä, ja tottakai muutama räväkän kokoinen lahna. Pari haukea aivan sulan reunalta sentään osui, suurimman ollessa 80cm tienoilla. Auringon paahtaessa ja päivän kääntyäessä kohti iltaa aloin jo miettimään paluumatkan reittiä, kevätaurinko oli melkoisesti sulattanut jään pintaa joka alkoikin olla lähinnä sohjoa. 





Kun viimeinenkin vapa oli ahkiossa, sohjoa jo nilkkoihin asti ja aurinko alkoi laskeutumaan piti miettiä reitti rantaan kahden sulan välistä. Tummia alueita jäässä jo näkyi, ja luonnollisesti suunnistin niiden välistä. Kuten jo arvata saattaa, yhtäkkiä jää hävisi jalkojen alta ja hetkessä kelluttiinkin rintaa myöten avannossa. Kauaa siinä ei tarvinnut miettiä, äkkiä ympäri ja mahalleen jäälle ja takaisin pulkan luokse. Onneksi Ursuitiin jää aina niin paljon ilmaa että asu toimii kelluttavana varusteena. Pukeutukaa ihmiset asianmukaisesti kun menette huonoissa olosuhteissa kalaan!



Kuivapuku päällähän avantoon olisi voinut jäädä vaikka kahville, mutta nyt se ei ollut ensimmäisenä mielessä vaan täytyisi etsiä reitti 50m päässä olevaan rantaan. Joen yli kahlaaminen kävi jo mielessä, mutta upottava mutapohja ja raskas ahkio tekevät hommasta käytännössä mahdotonta. Montaa kertaahan sitä ei mielellään jäihin tippuisi yhden reissun aikana, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja vaan piti tuurilla koittaa löytää kestävä kohta.

Kairatut koereiät eivät juuri helpotusta tuoneet, Heinolan sai melkein suoraan työntää jään läpi. Lopulta heitin puhelimen ja avaimet turvaan ahkioon, ja lähdin varovasti kävelemään rantaa kohti. Kesti, ihme kyllä. Paluumatka autolle menikin visusti rantaviivaa pitkin, ja ajomatkalla kotiin mietin jo täkykauden jatkamista eräällä toisella järvellä. Lopulta järki kuitenkin voitti, purin ismetesetit kesäteloille ja totesin että tähän on ihan hyvä lopettaa kausi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti